Johanna Venho

/Finska, 1971

Johanna Venho (1971, Finska) je ena najpomembnejših finskih pesnic in pesnikov svoje generacije. Leta 2001 je za svojo drugo pesniško zbirko Brez zemljevida (Ilman karttaa, 2000) prejela nagrado kritikov za »umetniški preboj leta«. V zadnjih letih je J. Venho objavila tri romane za odrasle, pet otroških romanov, v sodelovanju s številnimi finskimi ilustratorji pa tudi več slikanic. Eno samo slavje (Yhtä juhlaa), njena zbirka iz leta 2006, je prejela več nagrad in nekaj zelo dobrih kritik. Leta 2009 je Johanna Venho objavila zbirko Tu je svetloba (Tässä on valo). Njena najnovejša pesniška zbirka Pesmi otoka (Saaren runot, 2017) je potovanje v samoto, na otok, kjer se mora človek soočiti s svojo preteklostjo in svojimi predniki. Aktivna je tudi v drugih vlogah na literarnem polju: nekaj časa je bila glavna urednica revije za poezijo, občasno piše kritike, ob tem pa je še učiteljica kreativnega pisanja.

Pesmi

* / *

Tu je Valo, hodi naokrog po otočju, po čipkasti obali, po robu palačink, ki se pečejo. Tu je Valo, prosojen otrok, ob robovih je natrgan, na pot gre, je splav, v katerega nekdo piha, čolniček, ki se zanaša na veter. Ne zaveda se. Zamišljen okuša zelene alge na obalnih skalah, si z morsko vodo umiva zobe. Do kolen brodi po vodi, ločje mu šiva stegna, na koncu pomola se začne grudasta, pokvarjena kaša, proti njej se steguje, prosojen, oknast otrok, lažje ga razbereš kot ogledalo ali pisavo, steguje se naprej, vleče ga višja sila, mogoče globinski tok?, morski veter?, ali pa tako omahne v vednost, hotel sem se le namočiti, kaj se dogaja z nami?

Prevod: Julija Potrč Šavli

Tässä on Valo ja hän retkeilee saaristossa: rannikolla joka on pitsimäistä, paistuvien räiskäleiden reunaa. Tässä on Valo, hän on läpinäkyvä lapsi, hän on reunoista repaleinen ja lähtee matkaan, puhallettu lautta, tuuleen luottava jolla. Hän ei ole lainkaan tietoinen. Mietteissään hän maistaa viherlevää rantakiven päältä, puhdistaa suolavedellä hampaat. Polviin saakka Valo kahlaa ja kaislat neulovat reisiä ja laiturin päästä alkaa kokkareinen paha puuro, sitä kohti hän kurkottaa, kuultava ja ikkunainen lapsi, helpompi tulkita kuin peili tai käsiala, eteenpäin kurkottaa suuremman voiman vetämänä, pohjavirran? merituulen? vai noinko hän horjahtaa tietoon, meinasin vaan pulahtaa, mitä meille tapahtuu?

/

Ko smo na robu nedoumljivega, ne govorimo logično, takrat je naš govor bister kot voda iz vodnjaka. Valo momlja, signalizira. Rečem mu: med mahom lahko hodiš in sanjaš, se oglasiš v hiši in se postaraš, postaneš nežen. Vrv, spletena iz črne in bele, koliko preneseš, ne da bi si zlomil vrat? Valo mi ovije roke okoli vratu, pritisne usta na uho, šipek naenkrat vzcveti, na travniku so meglice, neka starka nabira sedem cvetlic, da te postarajo, omehčajo. Vrv in venček, spletena iz črne in bele, zavrti me, dvigni, da bom letela, kmalu bo konec. Ob Valu imam solzne oči, roža oživi v vodi iz vodnjaka, najhladnejši, najgloblji: ljubezni, otroci, samo še malo, malo me porini, guncam se naprej in nazaj, na robu vodnjaka, okleni se mojega vratu.

Prevod: Julija Potrč Šavli

Kun ollaan käsittämättömän reunalla ei puhuta loogisia ja puhutaan kaivovedenkirkkaita. Valo sokeltaa, sähköttää. Kerron sille: sammalikossa voi vaeltaa ja uneksua, poiketa taloon vanhenemaan, muuttumaan helläksi. Mustasta ja valkeasta punottu köysi, miten paljon kestät niskan katkeamatta. Valon kädet kietoutuvat kaulalle, suu korvassa, juhannusruusu rävähtää auki ja kaivoniityllä on usvaa, joku muinainen kerää seitsemää kukkaa, vanhenemaan, pehmenemään. Mustasta ja valkeasta punottu köysi, punottu seppel, pyöritä, lennätä, kuluvat kohta. Valo nostaa vedet silmiin, kukka virkistyy kaivovedessä, kylmät pohjimmaiset, rakkaudet, lapset, hetki vielä, anna pikkuvauhti, kiik-kaa, kiik-kaa, kaivon reunalla, pidä kaulasta kiinni.

* / *

Ko bi vsaj vedela! – Moraš vedeti, če si odrasel. Odgovor mi poda obešalnik, nadenem si ga, težek plašč. V njem zjutraj hodimo v službo po spluženi cesti, iz službe v trgovino, iz trgovine domov. K njemu se podata krznena kučma in robustni škornji. Ko bi vsaj vedela, s svojo bolečo ljubeznijo hodim po sodrastem dežju: če me vprašaš, grem kamorkoli, nikamor ne grem, čeprav vozijo vlaki, hodim po sodrasti poti in vodim Vala, ustavlja se in utrudi. Z drevesne veje pade na tla sneg, enak zvok je kot takrat, ko nekdo umre, ves čas moraš govoriti z glasom, ki se prilega pod jezik, ki se prilega bolečemu srcu, z njim moraš klicati ljubezen, nekoč se bo zgodilo tebi, gola dlan bo v gneči oplazila tvojo dlan, daj mi še! in čudo – dala bo in dala.

Prevod: Kelly Lenox

Kunpa tietäisin! – Pitää tietää, jos on aikuinen. Otan naulasta vastauksen, puen sen päälle, painavan palttoon. Tässä kävellään aurattua tietä aamulla töihin, töistä kauppaan, kaupasta kotiin. Tämän kanssa sopii turkislakki ja tukevat saappaat. Kunpa tietäisin, särkevän rakkauteni kanssa kuljen räntäsateessa: jos kysyt, lähden minne vaan, en minnekään lähde vaikka junia menee, räntäreittiä kuljen ja Valoa talutan, se pysähtelee, väsyy. Lunta putoaa puun oksalta maahan, sama ääni kun ihminen kuolee, sinun pitää puhua koko ajan sillä äänellä joka sopii kielen alle, sopii kipeään sydämeen, kutsua sillä rakkautta, joskus se kohdalle osuu, hipaisee paljas käsi kättä tungoksessa, anna lisää! ja ihme, se antaa ja antaa.

Johanna Venho

Pesmi

* / *

** / **

*** / ***

**** / ****

***** / *****

/

* / *

/

* / *